keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Päivä alkaa mainiosti aamutreenillä

Mikään ei mielestäni aloita päivää paremmin kuin kunnon aamutreenit. On ne sitten agilitya, juoksua, jumppaa tai crossfit tyyppistä rääkkiä veren maku suussa. Ja mikä parasta aamutreenien jälkeen, virtaa riittää pitkälle iltaan asti. Että älkäähän käyttäkö väsymystä tekosyynä. Ylös, ulos ja liikkumaan. Kunnon treeni antaa aina paljon enemmän kuin ottaa. Vaikka se voi kieltämättä hetken kirpasta, mutta se hetki kun treeni on tehty ja saa eteensä hyvän terveellisen aamupalan niin voi pojat sentään kuinka hyvä olo onkaan. Ja jos agilitya käy treenaamassa niin kyllä voi hyvin mielin jättää tyytyväisen koiran kotiin nukkumaan töihin lähtiessä.

Edellisviikon torstaina käytiin Jennan opeissa treenaamassa heti aamusta ennen töitä. Jenna ihanasti tietää meidän heikkoudet ja suunnittelee meille aina ihan loistavat treenit. Näissä treeneissä myös pääsee haastamaan itseään joka kerta. Treenattiin radan pätkiä osissa, jossa oli mm. useampia päällejuoksuja putkeen, takaakiertoa vauhtisuoran päätteksi, ennakoivaa valssia, takaaleikkausta putkeen, välistävetoa ja poispäinkäännöstä. Näillä pätkillä ohjaaja sai todella tehdä duunia ja juosta.

Suurimmat vaikeudet meillä on ennakoivissa valsseissa ja ihan perus hypylle lähetettäessä. Ihmeteltiinkin ääneen, kun vaikeat kuviot kuten esim. poispäinkäännökset radan osana sujuu kuin vettä vaan, mutta välillä en saa koiraa lähetettyä edes perushypylle. Ehkäpä jotain olen tehnyt pohjatyössä sen kanssa väärin. Pääasia on kuitenkin tuo draivi, vauhti ja motivaatio millä se treenistä toiseen tekee. Se saa niin leveän hymyn huulille. On se melkoisen hassu tapaus ja sen ratkaisut kyllä edelleen yllättää joskus suuresti. Mutta miten mahtava koira mulla onkaan. Parasta on kun koira aina tekee, tekee, tekee samalla innolla ja väsymättä vaikka ja kuinka pitkään.




tiistai 18. helmikuuta 2014

Ihana ihana Suomen talvi





Oheiset kuvat ovat viime viikon sunnuntailta. Silloin nähtiin harvinainen valoilmiö ainakin meillä Espoossa. Viime sunnuntain lenkille ei olisi tullut mielenkään kantaa kameraa mukana. Niin on harmaata, pimeätä, kurasta ja sateista. Ihan hitusen sitä kevättä täällä odoteltais. Tulethan kevät siis jo pian. Olisi jo kova ikävä.

Viime sunnuntaina keväästä ei ollut siis tietoakaan, mutta koirien kanssahan on lenkkeiltävä vaikka sataisikin lapasia taivaalta. Uhmattiin siis ilmaa ja lähdettiin pitkälle lenkille Olarin metsiin. Mutasilla lenkkipoluilla talsimisen jälkeen nähtiin vielä ihana pieni 9 kk shelttityttö, jonka kanssa pojat pääsi riehumaan koirapuistoon. Voi että oli Domi onnellinen, kun pääsi nuoren shelttilikan kanssa kaahottamaan täysiä. Ja miten ylpeä se olikaan tyttöystävästään, muut urokset piti yrittää pitää kaukana. Kotiin päästyämme joutui joka ikinen nelijalkainen kyllä kotiutumaan suihkun kautta.

Meillä on viikon ajan saanut taas hieman muistutella hihnakäyttäytymistä. Viime viikolla meille kävi kahteen kertaan ikävämpi tuuri, kun samainen koira karkasi kaksi kertaa kimppuun. Oletin, että saisin pidettyä pienen bichon frisen erossa meidän koirista mutta niin vaan en saanut vaan koira tuli aivan surutta päälle. Russelithan sen aika nopeasti nippuun pisti, mutta ei tuntunut välittävän vaan yritti vaan tapella vastaan. Toisella kerralla karkasi fleksissä päälle, mutta silloin pääsin väliin, kun tiesin mitö oli tulossa. Nämä kun ei valitettavasti olleet ensimmäisiä kertoja, kun meidän lauman päälle käytiin tässä naapurustossa. Eilen kun lenkkeiltiin kaverin kanssa niin mietittiinkin, että miten tähän meidän naapurustoon on sattunutki näin paljon hirveitä remmirähjääjiä ja agressiivisia koiria samalle alueelle. Onpahan hyvää treeniä meidän pojille kun kaikki tuntuu rähjäävän niille.

Domilla on muutenkin ihme teini-ikä menossa ja sitä ollaan niin kovaa jätkää remmissä. Vapaana ja ilman russeleita ollaan niin lauhkea lammas. Sentiltä on myös naisten vuoksi ollut korvat taas täysin hukassa. Kotona se vain päivystää ikkunassa ja katselee ulos.  Parisen vuotta sitten se kärsi enemmänkin narttujen juoksuajoista ja silloin se saikin hormonipistoksia. Nyt on ollut rauhallisempaa, mutta pian olen kyllä taas valmis kiikuttamaan sen hormonipistokselle, jollei muuten  rauhoitu. Ei ole aina helppoa olla mies.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Agilitymasennus taitaa olla selätetty

Pitkän treenitauon jälkeen on aina vähän nihkeetä lähtee taas treenaamaan. Siis ohjaajalla, koiralla ei varmasti ole minkäänlaisia käynnistymisvaikeuksia. Sit kun vielä oma jalka on ollut mitä on ja treenaamaankaan ei oikein ole päässyt niin on selvästikin ollut pientä agilitymasennusta havaittavissa. Ekat treenit tauon jälkeen ei menneet kovin hyvin. Tuntui etten osannut ohjata enää ollenkaan Domia, rytmitys oli hukassa, rimat putosi, kontaktit tuntuivat unohtuneen koiralta kokonaan, lähdöt oli hajonnut ja mitä kaikkea muuta vielä. 

Tänään käytiin Niinulla treenaamassa. Rata ei ollut helppo niin kuin ei taida Niinulla koskaan ollakaan. Me tehtiin pitkästä aikaa yhdessä agilitya eikä erikseen. Uskalsin taas ohjata ja luotin koiraan. Tänään kuten aina Domi oli oikein pätevä ja kiltti. Vaikka todella juostiin niin hienosti piti rimat ylhäällä ja myös Niinu huomasi että Domi malttoi hienosti hypätä. Hyppytekniikkatreenistä on selvästi ollut apua. 


perjantai 7. helmikuuta 2014

Hullun hommaa




Tää viikko on mennyt täysin keskittyessä hyppytekniikan opiskeluun näin verkon välityksellä. Tarkoittaen siis, että olen katsellut joka päivä videolta hyppytekniikkatreenejä. Mä yritin yksi päivä selittää mun kavereilleni (muille kuin koirakavereille), että mitä mä oikein opiskelen illat. Näytin jopa meidän ryhmän videoita ja katseltiin Domin suorituksia hidastettuna, mutta en kyllä saanut kavereitani ymmärtämään. Lopputulemana oli että toihan on ihan hullun hommaa. Niin onhan se varmaan vähän hullua viettää iltoja katselemalla koirien hyppäämistä. Mut oon silti aivan innoissani ja ei haittaa yhtään vaikka se viekin hirmuisesti aikaa. Fakta on kuitenkin se, että muuten kuin tuhansia tuhansia toistoja ja hidastuksia katsomalla ei asiaa voi oppia. 

Olen saanut koottua loistavan projektiryhmän hyppytekniikkakoulutukseen, joka koostuu mini- ja medikoirakoista ja neljän eri rodun edustajista. Mukaan saatiin myös yksi pentu (reilu 6 kk), mikä oli loistavaa. Treenit alkavatkin jo ensi viikolla, joita odotan innolla. Huomenna Domi saa treenata meidän kotiläksyjä ja ahmin lisä-oppia sen hyppyjä seuraamalla ja kuvaamalla.

Hyppytekniikkakoulutuksien suosio on kasvanu lähivuosina melkoisesti, mikä on mielestäni aivan loistavaa. Valitettavasti on myös paljon agilityharrastajia, jotka eivät ole kiinnittäneet koskaan huomioita koiran hyppytekniikkaan. Ehkäpä olettaen, että koira hyppää hyvällä tekniikalla, kun ei rimatkaan koskaan putoa. Tämä ei harmillisesti kuitenkaan pidä paikkansa. Meidänkin perheestä löytyy yksi melko kamalan hyppytekniikan omaava koira joka ei kuitenkaan lähes koskaan pudota rimoja. Näin myös ohjaajilla jää itse hyppyjen treenaaminen jää vähemmälle. 

Paljon kyllä käytetään aikaa esimerkiksi kontaktiesteiden opettamiseen tai pujottelun vahvistamiseen koko koiran agility-uran ajan. Miksikäs ei siis treenata ja vahvisteta hyppäämistä yhtälailla, kun kuitenkin kisaradalla on hyppyjä montaa kertaa enemmän kuin pujottelua tai kontaktiesteitä?

Yksi aihe mitä kurssilla paljon pyöritellään on myös lukuisat terveydelliset seikat hyppäämiseen liittyen. Ja siihen liittyen onkin tänään facebookisssa levinnyt surullinen tarina Lotan koiran agility-uran päätöksestä. Lottaan itse tutustuin hyppytekniikkakoulutuksen myötä ja tämä tapaus on kyllä todella harmillinen. Tämä oli valitettavasti karmea esimerkki mitä voi tapahtua. Näitä ei haluaisi lukea. Oikein todella hienoa kuitenkin, että Lotta jakoi tämän kirjoituksensa.

Meiltä kysytään jatkuvasti miksi emme Domin kanssa jo kisaa. Kyllähän Domi varmaan esteistä jo selviäisi, ehkäpä jopa puhtaasti. Mielestäni se ei kuitenkaan ole vielä kropallisesti eikä hyppyteknisesti valmis koira ollenkaan. Saati sitten vireen osalta tai, että osaisin vielä ohjata sitä sen ansaitsemalla tavalla sekä turvallisesti. Ihan suoraan sanottuna kisaaminen ei ole meillä ensi sijalla, toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan. Nautin jokaisesta treenistä ja jos me joku päivä mennään kisaamaan niin hienoa, mutta missään nimessä se ei saa olla tärkeintä. 

Koirat ovat kuitenkin aivan ensisijaisesti perheenjäseniä ei urheiluvälineitä. Me mennään agilityssa täysin terveys edelle. Aion tulevaisuudessakin treenata maltillisesti. Näillä treenimäärillä ja meidän pitkillä tauoilla me ollaan ehkä kisavalmiita hyvä jos edes neljävuotiaana, mutta mitäs sitten?  Meillä ei ole kiire mihinkään, kisataan sitten joskus. 

Mä en missään nimessä halua maalata piruja seinälle, mutta valitettavasti se on yksi alastulo ja koko harrastus voi loppua siihen paikkaan. Koiraa ei missään nimessä ole tarkoitus pitää pumpulissakaan, ja missä tahansa voi sattua ja tapahtua. Koirat on koiria niiden täytyy päästä riehumaan, rällästämään ja leikkimään. Mutta ei niitä tarvitsisi ainakaan agilityssa ehdoin tahdoin rikkoa. 

Sen verta alan asiantuntijoita kuunnellena niin onhan se selvää, että koira ei ole alle vuotiaana mitenkään päin valmis hyppäämään korkeita hyppyjä tai suorittamaan keppejä. Riskit loukkaantua on suuremmat tällöin. Näimpä kyllä se joskus pistää vihaksi asti nähdä alle vuotiaita suorittamassa ratoja jo rimat ylhäällä tai tekemässä keppejä. Ja kuten Lottakin kirjoitti ei koira vaan voi olla valmis kisaamaan vähän ja tarpeeksi maltillisesti treenaamalla alle kaksivuotiaana.

Aihe taisi hieman karata lapasesta tässä tekstin myötä, mutta tärkeiden asioiden äärellä ollaan. Aihe jakaa varmasti paljon mielipiteitä. Ihan omasta mielestäni kuitenkin suunta on oikea ja ihmiset ovat (valitettavasti usein varoittavien esimerkkien kautta) oppineet ottamaan maltillisemmin ja jaksavat odottaa ja antaa koirien kasvaa ja kehittyä rauhassa. Mutta voin toki olla myös täysin väärässä, toivottavasti en. Tärkeintä on toki, että asioista puhutaan avoimesti nyt ja jatkossakin.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Iloisia nelijalkaisia

Perjantai-yönä tullessani kotiin lumimyrskyssä ei yhtään naurattanut se lumen määrä mitä taivaalta satoi ja mitä maassa jo oli. Maassa ollut lumi olisi hyvin jo mielestäni riittänyt. Tiesin myös mitkä lumityöt odottaisi aamulla. Missä ne miehet on kun niitä tarvitaan? Aamulla kun tarvoimme koirien kanssa lumessa ei sitten voinutkaan enää kuin hymyillä. Voi sitä riemun määrää kun Kevin ja Domi huomasivat lumen tulleen ja mitkä hepulit ne saikaan kun pääsivät vapaaksi. Miten voikin lumi tehdä noin iloiseksi pienet koirat. Lumessa tarpominen myös kuluttaa hyvin energiat meidän nelijalkaisilta. Noita jalkoja kun ei kovinkaan paljoa meidän koirilta löydy.
 
 
 
Iltapäivästä oli tiedossa koirille myös mieluisaa puuhaa, kun otin kaikki mukaan agilitytreeneihin. Me ollaan Domin kanssa lähiaikoina keskitytty vain hyppytekniikkatreeniin sattuneesta syystä. Mun jalkapöytä on kipuillut juoksemisesta sekä vuorokaudessa olevat vain 24 h ovat myös loppuneet pahasti kesken, että olisimme edes ehtineet treenaamaan. Lauantaina kuitenkin teimme kivaa irtoamispätkää, jossa ohjaajan ei tarvinnut juosta läheskään vaan koirat tekivät suurimman osan töistä. Ja kaikki olivat ihan hirmuhyviä. Muutenkin agility tuntui taas ihan huippukivalta. Tässä talven aikana me on treenattu niin minimaalisesti, että on tullut jotenkin vieraannuttua koko lajista. Poislukien tietenkin hyppytekniikkaopiskelut, joita on tehty paljon. Kovemmilla pakkasilla ei ole myöskään hotsittanut treenata, kun aina pelkään, että saako sitä koiraa lämmiteltyä tarpeeksi. Nyt kuitenkin ollaan talvesta jo voiton puolella ja aiomme siis ryhtyä taas treenaamaan. Tänään suuntaamme Domin kanssa ohjattuihin treeneihin ja toivomme että ohjaajan jalka kestää. Muuten Domi vaatii jo lainakartturia, jos ei se pian pääse takaisin treenin pariin.