Hullun hommaa

Tää viikko on mennyt täysin keskittyessä hyppytekniikan opiskeluun näin verkon välityksellä. Tarkoittaen siis, että olen katsellut joka päivä videolta hyppytekniikkatreenejä. Mä yritin yksi päivä selittää mun kavereilleni (muille kuin koirakavereille), että mitä mä oikein opiskelen illat. Näytin jopa meidän ryhmän videoita ja katseltiin Domin suorituksia hidastettuna, mutta en kyllä saanut kavereitani ymmärtämään. Lopputulemana oli että toihan on ihan hullun hommaa. Niin onhan se varmaan vähän hullua viettää iltoja katselemalla koirien hyppäämistä. Mut oon silti aivan innoissani ja ei haittaa yhtään vaikka se viekin hirmuisesti aikaa. Fakta on kuitenkin se, että muuten kuin tuhansia tuhansia toistoja ja hidastuksia katsomalla ei asiaa voi oppia. 

Olen saanut koottua loistavan projektiryhmän hyppytekniikkakoulutukseen, joka koostuu mini- ja medikoirakoista ja neljän eri rodun edustajista. Mukaan saatiin myös yksi pentu (reilu 6 kk), mikä oli loistavaa. Treenit alkavatkin jo ensi viikolla, joita odotan innolla. Huomenna Domi saa treenata meidän kotiläksyjä ja ahmin lisä-oppia sen hyppyjä seuraamalla ja kuvaamalla.

Hyppytekniikkakoulutuksien suosio on kasvanu lähivuosina melkoisesti, mikä on mielestäni aivan loistavaa. Valitettavasti on myös paljon agilityharrastajia, jotka eivät ole kiinnittäneet koskaan huomioita koiran hyppytekniikkaan. Ehkäpä olettaen, että koira hyppää hyvällä tekniikalla, kun ei rimatkaan koskaan putoa. Tämä ei harmillisesti kuitenkaan pidä paikkansa. Meidänkin perheestä löytyy yksi melko kamalan hyppytekniikan omaava koira joka ei kuitenkaan lähes koskaan pudota rimoja. Näin myös ohjaajilla jää itse hyppyjen treenaaminen jää vähemmälle. 

Paljon kyllä käytetään aikaa esimerkiksi kontaktiesteiden opettamiseen tai pujottelun vahvistamiseen koko koiran agility-uran ajan. Miksikäs ei siis treenata ja vahvisteta hyppäämistä yhtälailla, kun kuitenkin kisaradalla on hyppyjä montaa kertaa enemmän kuin pujottelua tai kontaktiesteitä?

Yksi aihe mitä kurssilla paljon pyöritellään on myös lukuisat terveydelliset seikat hyppäämiseen liittyen. Ja siihen liittyen onkin tänään facebookisssa levinnyt surullinen tarina Lotan koiran agility-uran päätöksestä. Lottaan itse tutustuin hyppytekniikkakoulutuksen myötä ja tämä tapaus on kyllä todella harmillinen. Tämä oli valitettavasti karmea esimerkki mitä voi tapahtua. Näitä ei haluaisi lukea. Oikein todella hienoa kuitenkin, että Lotta jakoi tämän kirjoituksensa.

Meiltä kysytään jatkuvasti miksi emme Domin kanssa jo kisaa. Kyllähän Domi varmaan esteistä jo selviäisi, ehkäpä jopa puhtaasti. Mielestäni se ei kuitenkaan ole vielä kropallisesti eikä hyppyteknisesti valmis koira ollenkaan. Saati sitten vireen osalta tai, että osaisin vielä ohjata sitä sen ansaitsemalla tavalla sekä turvallisesti. Ihan suoraan sanottuna kisaaminen ei ole meillä ensi sijalla, toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan. Nautin jokaisesta treenistä ja jos me joku päivä mennään kisaamaan niin hienoa, mutta missään nimessä se ei saa olla tärkeintä. 

Koirat ovat kuitenkin aivan ensisijaisesti perheenjäseniä ei urheiluvälineitä. Me mennään agilityssa täysin terveys edelle. Aion tulevaisuudessakin treenata maltillisesti. Näillä treenimäärillä ja meidän pitkillä tauoilla me ollaan ehkä kisavalmiita hyvä jos edes neljävuotiaana, mutta mitäs sitten?  Meillä ei ole kiire mihinkään, kisataan sitten joskus. 

Mä en missään nimessä halua maalata piruja seinälle, mutta valitettavasti se on yksi alastulo ja koko harrastus voi loppua siihen paikkaan. Koiraa ei missään nimessä ole tarkoitus pitää pumpulissakaan, ja missä tahansa voi sattua ja tapahtua. Koirat on koiria niiden täytyy päästä riehumaan, rällästämään ja leikkimään. Mutta ei niitä tarvitsisi ainakaan agilityssa ehdoin tahdoin rikkoa. 

Sen verta alan asiantuntijoita kuunnellena niin onhan se selvää, että koira ei ole alle vuotiaana mitenkään päin valmis hyppäämään korkeita hyppyjä tai suorittamaan keppejä. Riskit loukkaantua on suuremmat tällöin. Näimpä kyllä se joskus pistää vihaksi asti nähdä alle vuotiaita suorittamassa ratoja jo rimat ylhäällä tai tekemässä keppejä. Ja kuten Lottakin kirjoitti ei koira vaan voi olla valmis kisaamaan vähän ja tarpeeksi maltillisesti treenaamalla alle kaksivuotiaana.

Aihe taisi hieman karata lapasesta tässä tekstin myötä, mutta tärkeiden asioiden äärellä ollaan. Aihe jakaa varmasti paljon mielipiteitä. Ihan omasta mielestäni kuitenkin suunta on oikea ja ihmiset ovat (valitettavasti usein varoittavien esimerkkien kautta) oppineet ottamaan maltillisemmin ja jaksavat odottaa ja antaa koirien kasvaa ja kehittyä rauhassa. Mutta voin toki olla myös täysin väärässä, toivottavasti en. Tärkeintä on toki, että asioista puhutaan avoimesti nyt ja jatkossakin.